Kylmästä lämpimään

Vihdoinkin viime viikolla saatiin lunta maahan. Pimeä syksy taittuu edes hieman valoisampaan talveen. Päivät sen kuin lyhenevät, ja pimeys lisääntyy. Perinteisesti syksy on ollut masennuksen kulta-aikaa, ja niin varmasti oli myös nytkin. Aamulla herääminen sen kuin vaikeutuu, kun on vain pimeyttä pihalla avatessa silmät.

Vuodenajat ovat kuitenkin aikamoinen rikkaus. Ei kesäkään tuntuisi miltään, jos aina olisi kesä. Muutama talven fiilistelykuva kotipihasta otettuna.

Veikkaus kusee pakkiin

En ole oikein koskaan pelannut rahapelejä. Edes teini-ikäisenä, kun muut syttyivät hedelmäpeleistä sun muista, en itse pelannut niitä koskaan. Joskus saatoin laittaa parikymmentä senttiä pajatso-peliin, ja se oli sitten siinä. Pajatso oli ehkä sen takia ainut pelaamani peli, sillä käytännössähän siinä tuurin merkitys on pienempi kuin taidon. Jos osaat hyvin lyödä koneen laidassa olevaa nappulaa, niin saat rahaa. Sen sijaan muissa pelikoneissa prosentuaalisesti aina vain tiettymäärä voittaa: käytännössä kun menet pelaamaan, niin voi olla, että voitat, vaikka et osaisi yhtään, sillä nyt on se hetki, jolloin pelikone antaa pelaajan voittaa.

Aloin lottoamaan viime kesänä, mutta se loppui lyhyeen. Luulin, että kyllähän minä nyt ainakin muutaman numeron saan oikein, jolloin saavutan edes hieman voita leivän päällä. Todellisuus oli kuitenkin toista. En voittanut kuin euron kesän aikana lottoamalla.

Siirryin hiljattain veikkaamaan urheilua: pitkäveto on minun kohteeni tällä hetkellä. Täytyy sanoa, että pakkasen puolella olen - en ehkä pahasti, mutta kuitenkin. En pelaa isoilla summilla, päälle eurosta päälle kahteen euroon. Naurettavan pieniä summia siis, mutta isoja opiskelijalle - minulle. Syön aterian koulussa hintaan 2,60. Saman rahan voin pelata - ja hävitä. Tuolloin rahasumma saa jo toisenlaisen merkityksen.

Ajattelin, että pelaan varmoja pelejä, jolloin voitan väistämättä aina hieman rahaa. Lentopallo on minun ykköslajini, josta tiedän suhteellisen paljon. Lentopalloa olenkin veikannut, mutta nykyään lajin Mestaruusliiga on niin tasainen, että käytännössä kuka tahansa voi voittaa kenet tahansa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Lentopallon lisäksi olen veikannut jalkapalloa ja jääkiekkoa. En ole päässyt isoihin voittoihin kiinni: läheltä piti tilanteita on ollut monta. Kun puhun isosta voitosta, niin puhun muutamasta kymmenestä eurosta. 

Varmatkin veikkaukseni ovat viime aikoina menneet penkin alle. Aina jokin joukkue on kussut pakkiin, niin kuin intissä oli tapana sanoa. Viime aikoina pakkiin on kussut jääkiekossa Sport, lentopallossa Rantaperkiön Isku ja jalkapallossa Juventus. Iskun ja Juventuksen lieventäviksi seikoiksi sanon, että he olivat altavastaajia peleissään. Tai kyllähän Iskun KoVe olisi pitänyt Mestaruusliigassa voittaa, mutta joukkue hävisikin kotonaan 2-3. Ja siinä meni se iso voitto!

Ehkä lopetan veikkaamisen, kun en vain voita. Lopultahan kyse on veikkaamisesta - ei siinä ole todennäköistäkään voittaa.

PS. Urheilun monitoimimies Aleksi Valavuori laittaa omien puheidensa mukaan vuodessa urheiluveikkaukseen rahaa miljoonan. Aikamoinen summa verrattuna omiin "koviin" euron panoksiin.

Mietelauseita - vangittuna muurien sisään

Keräilen jokseenkin mietelauseita itselleni. Sitä voi pitää osittain jopa pienimuotoisena harrastuksena, sillä viikoittain etsin mietelauseita kirjoista ja internetistä. Parhaimmat olen tainnut kuulla veljeltäni, Juhalta. En yleensä laita mietelauseita minnekään ylös. Olisihan se älyttömän hienoa, että olisi jonkinlainen mietelausekirja, josta saisi aina katsottua niitä aforismeja, joista on tullut itselle tärkeitä.

Joskus hyvät mietelauseet vain ponnahtavat eteeni, vaikka en ole niitä edes etsinyt. Esimerkiksi etsin johtamiskurssiini liittyen kirjaa, ja lainasin useita kirjoja paikallisesta kirjastosta. Yhdessä kokonainen luku oli omistettu aforismeille. En lukenut kirjaa, luin vain mietelauseet. Ne olivat kerrassaan mainioita! 

Ajattelin, että voisin sivustolleni kirjoitella mietelauseita ylös. Laitankin jo yhden tämän postauksen alle. Samalla kerron lyhyen tarinan aina mietelauseesta, milloin se on etenkin minulle merkinnyt jotain.

"Vaikka olisin vangittuna muurien sisään ikuisesti. Elän mielessäni ja näin olen aina vapaa."

Veljeni viestitti kyseisen mietelauseen minulle, kun alokasaikanani intissä. Olin juuri aloittanut intin, ja alku oli hirveää. "Jäpistelimme" kymmeniä minuutteja käytävällä asennossa tuijottaen kattolistaa - ei saanut liikkua, ei edes hievahtaa. Huudettiin, mesottiin, haukuttiin. Ei ollut helppoa, ainakaan minulle aluksi.

Kun olin saanut tämän mietelauseen veljeltäni ja oli jälleen jäpistelyjen aika, minua hymyilytti sisäisesti. Tunsin, että olin vahvempi kuin nuo, jotka minulle huusivat. Muistin, että vaikka he voisivat käskeä minua, niin he eivät voi koskaan hallita mieltäni. Olen vapaa sieltä. Samoin voin elää mielessäni asiat - toisaalta se on rikkaus ja toisaalta myös heikkous. Koti-ikävä vain kasvaa, kun miettii mielessään asioita ja pyrkii elämään siviilielämää. Hiljalleen intissä oppi, ettei siviilielämää kannata miettiä ja sitä ei edes oikeastaan ole. Pikemminkin siviiliaikana alkoi miettiä inttiasioita - murehtia niitä. Kun intin alussa murehti siviiliasioita.

Kyseinen mietelause on kuitenkin äärimmäisen tärkeä minulle. Se muistuttaa minua toisaalta koettelemuksesta ja tunteista, joita koin aikoinaan. Toisaalta jo aforismi itsessään antaa voimaa hetkessä kuin hetkessä. 

Jotenkin aforismista tulee mieleen vapaustaistelija Nelson Mandela, joka istui vankilassa vuosikymmeniä. Olikohan hän kuullut ikinä tätä, vai ajattelikohan hän käytännössä näin?

Nokia - edelläkävijästä pöytälaatikkoon

Nokian paras puhelin kautta aikain: 3310.

Nokia oli ensimmäinen puhelimeni. Sain sen aikoinaan ollessani kahdeksanvuotias, toisella luokalla oleva "pikkuinen" pieni lapsukainen. Sen jälkeen on ollut jos jonkinmoista Nokian puhelinta. Yksi asia on ollut aina varma: puhelimen täytyy olla Nokia.

En tiedä, onko suomalaisuus todellakin vaikuttanut niin paljon minuun, että en ole koskaan viitsinyt vaihtaa puhelinmerkkiäni muuhun kuin Nokiaan. Nokia on edustanut minulle aina jotain kestävää, taattua laatua ja varmuutta. Ei sinällään mitään edelläkävijää, ihmeellistä tuotetta. Itse asiassa tuo edelläkävijyys taisi olla juuri kestävyys, laatu ja varmuus. 

Jos vain jostain löytäisin vielä vanhan kunnon Nokian 3310 -puhelimen. Matopeli, Space Impact etc. Mitä näitä legendaarisia pelejä olikaan! Ja kuinka nopeasti tekstiviestinkin näppäili! Yksi tuttunut sanoi osuvasti yhden älypuhelimen heikkouden: "Eihän sillä pysty laittaa tekstiviestiä, kun ajaa autolla." Sinällään lain rikkomista koskeva teko, mutta kuvaa osuvasti yhtä älypuhelinten heikkoutta ja vanhan kunnon ajan näppäinpuhelimen vahvuutta. 

Kuten sanoin, Nokia oli ensimmäinen puhelimeni. Se ei ole kuitenkaan viimeinen puhelimeni. Nyt omistan Applen iPhonen. Pian Nokia löytyy kaikilta perheenjäseniltämme vain laatikon pohjalta. Sieltä, mistä otetaan puhelimet - kakkospuhelimet -, kun lähdetään lomalle ja halutaan suojella puhelinta varkauksia ja kolhuja vastaan, jota lomalla voi tapahtua. Maailmanluokassa Nokian puhelimet ovat kuitenkin olleet jo kauan pöytälaatikkopuhelimia.

Virallinen inttikuvaviikko

Varusmiesliiton masinoima "Virallinen inttikuvaviikko" on käynnissä aina tämän viikon loppuun saakka Facebookissa. Tapahtuma on saanut yllättävän paljon osallistujia, sillä tällä hetkellä niitä on jo tuhansia. Sen sijaan minua ihmetyttää, miksi samanlaista ryntäystä ole tapahtunut hieman tärkeämmässä asiassa, eli Varusmiesliiton ajamassa Kotiutumisraha-kansalaisaloitteessa, jolla tykkääjiä Facebookissa on vasta lähes 400. Aloite on saanut nimiä kaiken kaikkiaan taakseen vasta päälle 1200. Liiton idea oli, että kun vuodessa varusmiespalveluksen suorittaa 25 000 varusmiestä ja heistä jokainen kirjoittaa aloitteen, se on jo puoliksi täyteen kirjoitettu. Sen lisäksi, kun varusmiesten vanhemmat ja isovanhemmat jne. allekirjoittaisiat aloitteen ja entiset varusmiehet, ei 50 000 nimen saaminen kasaan tuntuisi olevan kohtuuton tavoite. Nyt näyttää olevan.

Itse olin mukana keskustelemassa aloitteesta Varusmiesliiton kokouksessa Tampereella elokuussa Kauhavan varusmiestoimikunnan puheenjohtajan roolissa. Ajattelin, että saisimme kasaan hyvinkin nuo vaadittavat nimet. Nyt näyttää huonolta. Muuten en ole aloitteen tekemisessä tai muutenkaan ollut siinä mukana. En ole edes allekirjoittanut sitä vielä - tulen kuitenkin allekirjoittamaan. 

Mediassa aloite ei ole saanut näkyvyyttä vielä lähes yhtään - ainakaan itse en ole huomannut suurempia otsikoita. Aloite tarvitsee ehdottomasti mediatilaa, mutta se tarvitsee myös ruohonjuuritason eli varusmiehet tekemään töitä sen puolesta. Kovinkaan vaikeaa ei pitäisi olla allekirjoittaa aloitetta, joka mahdollisesti laiksi tullessaan toisi rahallista etua.

Moni palveluksensa suorittanut tai suorittava kuitenkin taitaa ajatella, ettei laki ehdi astua voimaan ennen kuin kotiutuminen koittaa. "Ei siis minun ongelmani, koska se ei hyödytä minua", moni ajattelee. Ehkä siis tulevat varusmiehet tulisi mobilisoida kirjoittamaan aloitetta. He eivät taida kuitenkaan uhrata vielä ajatuksen ripaustakaan palvelusajalle, joka tosin pian koittaa - ennemmin tai myöhemmin. Myös jo palveluksensa suorittaneet eivät liiemmin tuhlaa aikaa enää kurkkusalaattien muistelulle; aloite jää samasta syystä allekirjoittamatta kuin nykyisilläkin varusmiehillä: se ei minua hyödytä.

Harmillista mutta totta. Toivon Varusmiesliiton saavan kasaan vaadittavat 50 000 nimeä. Aloitteen voi allekirjoittaa helpohkosti kansalaisaloite.fi-palvelussa. (https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/623)

Ja ohessa inttikuvia virallinen inttikuvaviikon kunniaksi palvelusajaltani, joka oli siis 7.1.2013-18.9.2013. 

Terveisin lääkintäkorpraali Järvenpää

Leirillä huhtikuussa 2013.

Tj1-päivän ilta

Leiriä leiriä.

VMTK-puheenjohtajan tunti ja uudet alokkaat.

Pitämässä puhetta tulojuhlassa VMTK:n pj:nä.

Kuvia matkan varrelta

Olen tällä hetkellä ehkä oman mukavuusalueeni ulkopuolella. Sen sijaan, että kirjoittaisin pitkiä tekstejä, ajattelin, että voisin perustaa kuvablogin - kuvien kautta kertoa ajatuksiani.

Toki haluan myös kirjoittaa, eikä tämäkään blogi tule säästymään "kynän" raaputuksilta, mutta jos kuvat olisivat pääosassa. En ole mikään maailman tähtiluokan kuvaana - enkä haluakaaan olla. Otan kuvia vain omaksi ilokseni - muistokseni. Kuten sanotaan, yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Klisee tai ei, mutta mainitaan se nyt kuitenkin.

Ensimmäisessä postauksessani on kuvia Sanni-kummilapsestani, veljeni Juhan ja hänen vaimonsa Merin lapsesta. Sen pidemmittä puheitta itse kuviin.